Elämä on juhla

Juon tässä aamukahvia ja maistelen paistettua kananmunaa.
(Virhe, ei pitäisi syödä samalla kun tekee jotain muuta, jos haluaa laihtua. Pitäisi opetella syömään keskittyneesti ja ruuasta nauttien ja jotain ja jotain.)

Kananmuna on loistava ruoka. Hieno pakkaus, tyylikäs muotoilu, hyvä säilyvyys, monikäyttöinen, pirteän näköinen, herkullisen makuinen, hiilariton ja edullinen. Jos pitäisi valita vain yksi ruoka loppuelämäksi, se voisi hyvinkin olla kananmuna.
Tai tomaatti.
Sekin on loistava ruoka.

No niin, juon aamukahvia ilman maitoa, mikä ei ole ollenkaan mieleeni. Maitoa pitäisi olla. Mutta ei ole, koska en ole ehtinyt käymään kaupassa. Asialla on puolensa.
Kotona ei ole mitään ihmeempää mässättävää, joten täällä pysyy syöminen helpohkosti kontrollissa. Toinen puoli on sitten se, että en ehdi kauppaan jatkuvien menojen ja rientojen vuoksi. Tänäänkin pitää lähteä edustusjuhliin, joissa syödään ja juodaan ja humputellaan.
Sinällään ihan kivaa, elättelen jopa toiveita, että saattaisin tavata jonkun...
Mutta tosiaan painon pudottamisen kannalta ihan hanurista.

Mutta tämän päätöksenhän olen jo aiemmin tehnyt: juhlista ei tingitä. Eikä kai minunkaan loppuelämäni sentään pelkkää juhlaa tule olemaan? Ja jos tulee, niin harmi. :)

Olen asettunut painonkehityksesssä tähän jumiin näköjään koko lailla pysyvästi. Paino ei inahdakaan, ainakaan alaspäin. Sadan gramman askelmat tuntuvat tosi turhauttavilta, kun ylöspäin päästään aina kerralla ponkaisemaan jotain puolitoista kiloa...
Nyt olen sillä kaltevalla pinnalla, jossa on helppo heittäytyä selälleen, sanoa: "ihan sama" ja antaa mennä. Tällä kertaa yritän silti pitää itseni ruodussa.

Toivottakaa onnea. Ehkä tänään on liikkeellä joku ihana mies, fiksu, hauska ja pikkuisen pehmeistä naisista pitävä... 

Nää mun geenit

No niin. Aamun järkytys on koettu. Ei siis paino mennyt tällä viikolla alaspäin, vaan puoli kiloa oli tullut lisää. Tästä en tykkää, mutta osasin kyllä odottaa. Ehkä onnistun tällä viikolla paremmin, vaikka ei sekään ole sanottua, koska jälleen on luvassa erilaisia juhlia ja poikkeustilanteita. Sanonpa vain, että ihailen niitä, jotka poikkeusolosuhteissakin pystyvät pitämään syömisen minimissä.

Asiasta viidenteen. Olen viettänyt aikaa viime päivinä hoikan ystävättären kanssa. Vertailin meidän kahden syömisiä siinä samalla. Annoskoko oli melko sama, kupikin painottaa kasviksia ja ottaa niiden oheen lihaa / kalaa tai kanaa. Siinä ei ollut eroa. Hän napostelee enemmän karkkeja kuin minä, joten sekään ei selitä painoeroa. Hän harrastaa liikuntaa enemmän kuin minä, mikä saattaa selittää paljonkin. Joka tapauksessa väistämättömästi aloin ajatella geenejä ja aineenvaihduntaa. Jospa vain olen saanut sellaiset geenit, jotka olisivat olleet pula-ajalla menestymisen valtti. Ehkä minä en vain kerta kaikkiaan tarvitse ruokaa niin paljon kuin moni muu. Jos näin on, niin se on kyllä epäreilua.

Toisaalta voi yhtä hyvin olla, että tuo on vain helppo tekosyy olla lihava. "Mulla nyt on vain sellaiset geenit..." Ehkä peruskulutus kasvaa riittävästi, kun kehon painosta suurempi osa on lihasta. Nythän lähes puolet minusta on läskiä. Ja tämä ei ollut liioittelua. Body index -mittauksen jälkeen tiedän ihan täsmälleen.

Toisaalta siis lohdullista. Hoikkanakin voi syödä melko paljon, kunhan myös liikkuu ja kunhan ensin pääsee tästä älyttömästä läskimäärästä eroon.
Ainakin voin tällä ajatuksella lohduttautua. Oli se sitten totta tai ei.

Aamupaino 92,2

Ps Ostostv mainostaa juuri jotain kuolematona kuntolaitetta, jossa vain viisi minuuttia päivässä riittää laihduttamiseen ja unelmavartalosi saavuttamiseen. Pitäisiköhän tilata?

Huvittelun hinta

Kuulkaas kaikki pikku pallerot, minä olen muutaman viimepäivän ajan matkustellut, syönyt, juhlinut ja matkustellut. Vaakaa en ole käyttänyt kertaakaan, enkä nyt yhtään tiedä, miten hirveän turmiollinen tämä reissu on mahtanut olla. Varmasti on ollut, sen verran paljon on syöty ja juotu. Mutta nyt pääsen taas palaamaan arkeen. Huomenna punnitsen itseni, totean vahinkojen laadun ja määrän, ja jatkan siitä mihin jäin. Lasku voi olla kallis maksaa.

Matkasta vielä: tapasin mukavan, hauskan ja hyvännäköisen miehen, joka oli vielä kotoisin tästä aika läheltä. Aloin vahinhossa kiinnostua vähän enemmänkin illan mittaan, joten päädyttiin jatkamaan iltaa hänen huoneeseensa. Yksi asia johti toiseen, joten tuli testattua sekin, että kemia toimi. Ja sitten jälkeenpäin se ryökäle kertoo olevansa naimisissa. No, oma häpeänsä tietenkin - minähän en tiennyt, eikä ollut sormustakaan hänellä - mutta eipä niin ollen tarvitse siitäkään miehestä haaveilla. Jatkan elämääni edelleen sinkkuna.

Tässä voisi tietenkin vyöräyttää nyt katkeria katumuskyyneliä, että pitikin langeta ensitreffeillä, että eihän siitä mitään hyvää seuraa, mutta enpä kyynelöi. Ei kaduta nimittäin piiruakaan. Olipahan yhden illan ajan hauskaa. 

Juhlien jälkeen

Eilisen juhlapäivän (valmistujaisia ja muuta sellaista) jäliltä odottelin tänään aamulla pahinta. En siis jättänyt eilen syömättä mitään. Söin kakkua ja juustoa ja kaikenlaista muutakin.
Ehkä kumminkin pidin vähän määriä silmällä, niin että normaalin juhlaähkyn sijaan olo oli ihan hyvä vielä kotonakin.
Minulla on ollut tapana aiemmin syödä kotona vielä juhlien jälkeen. Se on ollut vähän jokin siirtymärituaali. Kotiutuminen on tapahtunut syömällä jotain lisää - usein paljon.
Tai sitten mättö on vain jäänyt päälle.
Joka tapauksessa nyt onnistuin välttämään sen. Onneksi. Toista takapakkipäivää peräkkäin en olisikaan halunnut nähdä.

Aamupaino 91.7

Jumi

Taisin nyt sitten saapua siihen tahmeanhirveään jumituskohtaan,  josta eteenpäin pääseminen vaatii ankaraa ponnistelua, tuskaa ja sinnikkyyttä. Vähän niin kuin olisi tarttunut reisiä myöten suohon, jonka yli nyt vain on päästävä, ellei halua upota kokonaan.

Elävästi muistan viime kerran. Olin ollut päiväkausia älyttömän vähäkalorisella dieetillä, eikä paino liikahtanut mihinkään. Ajattelin että perkele, minähän sitten vaikka teen ihmeen ja elän loppu elämäni pyhällä hengellä, mutta periksi en anna. Itketti melkein, kun ajattelin, etten ehkä enää koskaan söisi mitään. Sitten se paino alkoi laskea ja yhtäkkiä sitä putosi paljon ja nopeasti.
Se onkin se ainoa kerta, kun olin melkein ihannepainoinen jonkin aikaa.

Tänään sain vähän huonoja uutisia. Nyt punnitaan sekin, pystynkö vähentämään lohtusyömistä. Okei, mulla on paha mieli ja kurja olo, mutta onko mun pakko paikata sitä tavalla, joka kaduttaa huomenna viimeistään. Todennäköisesti heti jo syödessä.

Aamupaino 92.3 (ärsyttävästi vähän enemmän kuin eilen.)

Loiva lasku parempi kuin ei mitään

Olen ihan häpeämättömän tyytyväinen siihen, että paino on taas laskusuunnassa eiliseen nähden. Haaveilen nyt, että viikon loppuun mennessä se painuisi alle tuon toissapäiväisen pohjalukeman.

Muistini mukaan jossain vaiheessa laihduttamista tulee aina sellainen vaihe - vieläpä melko alussa - että huolimatta ruokavaliosta ja liikunnasta paino vain jumittaa. Pelkään sitä hetkeä.

Tämän päivän osalta toiminta ei tue tavoitetta kovinkaan hyvin. En käynyt lenkillä tänäänkään ja olen syönytkin vähän liikaa (jopa palan kakkua, auts) - mutta kuitenkin huomattavasti vähemän kuin vielä viikko sitten. Jospa paino tosiaan putoaisi, kun vain lakkaan syömästä kuin virtahepo.

Aamupaino 92,2

Vain kerran viikossa vaa'alle?

Paino heittelehtii irrationaalisesti kuin pörssikurssit. Tänään painoin 700 grammaa enemmän kuin eilen, mutta onneksi yli kilon vähemmän kuin toissapäivänä.
Eilisessä painossa ei ollutkaan mitään järkeä. Ihan kuin olisin punnituksen ajaksi riisunut toisen tissin kokonaan pois. Tai ehkä jopa molemmat.

Huvittaa aina ne viiskytjotainkiloiset naiset, jotka osaa sanoa oman painonsa vaihteluvälin puolen kilon tarkkuudella. Itsestäni tuntuu, että tuollainen viiden kilon haitari olisi ihan hyvä, ei tuntuisi että valehtelee kun sitä painoaan joutuu kertomaan. Että siinä se pyörii tällä hetkellä yhdeksänkymmenen ja yhdeksänkymmeneviiden välillä.

Tiedän myös, että juuri tästä painon päivittäisestä heilahtelusta johtuen laihduttajan pitäisi punnita itsensä vain kerran viikossa tai jotain. Tai vielä mieluummin luottaa peiliin.
Ei sovi minulle. Minä tarvitsen palautetta ihan päivittäin. Pikkuisenkin pienempi lukema tuntuu palkitsevalta, ihan kuin saisi pusun ja tapautuksen takamukseen hyvän aamun kunniaksi. Kasvava painolukema puolestaan pakottaa vähän miettimään. Että ihan oikeastiko söin eilen pitsaa? No ei kai tämä SITTEN mikään ihme ole. Nyt sellaiset hölmöilyt pois, muru.

Palaute viikon välein on liian harvoin minulle. En minä jaksa pysyä viikkoa kiinnostuneena miehestäkään, jos se ei kertaakaan soita, tekstaa tai tule käymään. En vaikka se sitten toisi kimpun ruusuja.

Miettikää nyt tätä ruusuasiaa. Jos se sama mies tulee joka päivä käymään ja tuo joka päivä ruusun, niin pääset ilahtumaan seitsemän kertaa. Seitsemän kertaa onnellinen hetki versus yksi. Onko vaikea valinta?

Ja mitä tulee tiheästi saatuun palautteeseen, niin kyllä kiitos sitä minulle myös mieheltä (jos sellainen sattuu löytymään), ei pelkästään vaa'alta. Olen kokeillut yhteiselämää sellaisenkin miehen kanssa, joka ei paljonkaan jaksanut kertoa hyvistä puolistani. Ei toisaalta moittinutkaan kuin harvoin. Tosin sitten tuli aina täyslaidallinen. Joka tapauksessa minä olin jo aina siihen mennessä unohtanut, millaisista tilanteista hänen ärtymyksensä oli alkanut. "Neljä viikkoa sitten sanoit...."

Niin hyvät kuin huonotkin terveiset pitää saada heti. Minusta se on reilua peliä. 


Aamupaino 92,6
(Jalkasärky on alkanut. Viime yö oli sen vuoksi h-i-r-v-e-ä. Täytyy varata läjä särkylääkkeitä kotiin.)